Vatasen Potsi

Ylen tv-kanavat  lähettävät nykyisin paljon kotimaisten draamasarjojen uusintoja. Pakko lähettää, kun uusien tekemiseen ei ole annettu rahaa. No, ei siinä mitään, mies katsoo mieluummin hyviä uusintoja kuin huonoja uutuuksia.

Yksi miehen suosikkiuusinnoista on Uutishuone. Toistaiseksi siitä on nähty vain ensimmäinen osa, joten jos joku lajitoveri haluaa liittyä katsojakuntaan, ehtii hyvin. Tapahtumat ovat vasta alkamassa.

Tähtitoimittaja Keijo Hujanen, kuten muutkin Yleisradion tv-uutisten tyypit ovat miehelle kuin vanhoja tuttuja.

Mies itse aloitti toimittajauransa vain pari vuotta ensimmäisessä jaksossa nähdyn ”Kuustudion” jälkeen.

Miehen ikätoverit ja vähän nuoremmatkin muistavat hyvin kuinka Pertti Jotuni kertoi meille maltilliseen perisuomalaiseen tapaan mitä ensimmäisen ihmisen kuussa käynti merkitsi, ja kuinka se teknisesti toteutettiin.

Yllätys, yllätys, uutistenlukijoiden, uutisankkureiden, historia ei alakaan Arvi Lindistä. Tuon ajan uutisankkureita – tosin siihen aikaan sanaa ankkuri ei käytetty tässä merkityksessä – olivat mm. uutistenlukijat Heimo Tauriainen, Jussi Suomalainen, Kauko Saarentaus ja nousevana tähtenä Heikki Kahila.

Uutishuoneen taustalla vilahtelevat fiktiivisten hahmojen seassa myös faktiset hahmot. Yhdessä ne tekevät 1960-luvun lopusta alkavasta tv-draamasta henkilökohtaisesti koskettavan, lämpimiä muistoja herättävän, katkerista epäonnistumisista muistuttavan, ja niin lapsellisen toiveikasta tulevaisuutta enteilevän.

Uutishuone on hyvä median (niinkään ei silloin sanottu) lähihistorian kuva. Tähtitoimittaja Hujasia oli silloin olemassa. On heitä vieläkin. Myös tähtitoimittajaksi pyrkiviä Raija Aaltoja oli, kuten myös isän suhteilla Yleisradioon päässeitä Vesa Suomisia oli, ja on edelleen.

Uutishuoneen aika on vahvasti poliittista aikaa. Toimittajat olivat kommareita tai sossuja, etenkin Yleisradiossa, mutta näiden vallankumouksellisten pelättiin valtaavan kaikki välineet, koska punayliopisto Tampereella tuotti punaisia toimittajia.

Mies on huomannut, että nyt poliittisuudesta ei toimituksissa ja mediassa olla enää huolestuneita, eikä oikein kiinnostuneitakaan, ja poliittisia ideologioita pidetään historiana.

Nuoret toimittajat toteuttavat vallan hännystelyä nyt olemalla epäpoliittisia ja  ponnistelemalla avoimesti yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta vastaan Jyrkin ja Toivon poliittisesti ideologittomassa kelkassa.

Tarkkaan ajan kuvaan mies on huomannut kuuluvan myös sen, että Uutishuoneessa juodaan ajoittain reippaasti viinaa. Mies tunnustaa rakastavansa salaa leikkaajahahmoa, joka kellarin yksinäisyydessä nauttii jatkuvasti appelsiinejä korvatakseen C-vitamiinin puutteensa. Lopulta hän tosin saa yliannoksen.

Alkoholilla oli noina aikoina suuri rooli toimituksissa. Mieskin upposi  puolilta päivin alkavien, ja aamuneljältä ravintoloiden sulkeutuessa päättyvien tiedotustilaisuuksien hetteikköön.

Aamukrapuloiden, päivän loiventavien oluiden ja iltojen kaikkitietävien väkevien viinojen Bermudan kolmioon sammui monen toimittajan tähti, ja katosi tähteys. Mies itse aloitti uran Helsingin seudulla Vantaalla. Siellä ei ilmaisen viinan tarjoajista ollut pulaa.

Kun hän sitten pakeni Helsingin hurjuutta Varkauteen, hän astui ensimmäisenä työpäivänään sisään toimituksen tuulikaappiin, joka oli puolillaan tyhjiä viinapulloja.

Miehen jälkeen ovesta tullut päätoimittaja Kyösti Taanila, silloin jo legendaarisen rääväsuun Hannu Taanilan isovelipuoli, kehotti ääntään korottamatta ainoastaan korjaamaan tyhjät pullot pois, jotta kukaan ei liukastuisi niihin.

Mies muistaa miten suuri hän oli. Hän oli TOIMITTAJA, kukko jolle ovet olivat auki kaikille tunkioille. Mies tiesi kaiken. Mies tunsi kaikki. Miestä odotti loistava tulevaisuus – tai nuorena sankarina kuoleminen.  Taistelu journalistin sielua ja ruumista repivällä rintamalla oli ankaraa.

Mies ei kuollut. Hän haavoittui. Kirurgi poisti kirkkaat pullon sirpaleet hänen kehostaan. Lopulta hän sai enemmän kuin oli koskaan uskonut saavansa ja pääsi pitemmälle kuin hän oli koskaan kuvitellut pääsevänsä.

Ja näin vain siksi, että olipa houkutus kuinka suuri tahansa, hän ei jättänyt UUTISHUONETTA.

Pentti Väistö

matkalla maineeseen

Miehen tultua kirkolta kotiin nainen kertoi tämän saaneen palautetta kirjoituksestaan. Siinä mies oli tunnustanut rakkautensa Petroskoin kaupunkiin, sen kuoppaisiin katuihin ja vapiseviin busseihin.

Miehen aistit terävöityivät ja pahat aavistukset heräsivät. Palautetta tuli aika harvoin, ja silloin kun sitä tuli, se ei aina kohentanut mieltä. Varovasti hän avasi sähköpostinsa katsoakseen kuka häntä oli lähestynyt.

Lukematta tekstiä mies kiirehti katsomaan allekirjoitusta. ”Koiran paska”, se siinä kirjeen alla luki, nimimerkki Koiran paska.

Vaistomaisesti mies ryhtyi silittämään vierelleen asettunutta koiraa kuin lohtua hakien. Koira katsoi tummilla silmillään niin vetoavasti ja ymmärtävästi, että mies päätti rohkeasti kahlata tekstin läpi olipa se millaista liejua tahansa. Koira ei ainakaan häntä haukkuisi, sen hän tiesi.

Kirje alkoi jokseenkin rauhallisesti. Kirjoittaja sanoi lähettävänsä miehen viime viikon lehteen kirjoittaman kirjoituksen sekä Petroskoin kaupunginjohtajalle että Karjalan päämiehelle, jotta nämä saavat tietää millaisia selkään puukottajia ”tsuhnat” (suomalaiset) oikeasti ovat.

Mies hämmästyi. Noinko väärin tämä ilmeisesti venäläinen kirjoittaja oli hänet  ymmärtänyt? Kysymys ei voinut olla ainoastaan kielivaikeuksista. Koiran paskaksi esittäytyneen kirjoittajan suurimman puutteen täytyi olla halu olla ymmärtämättä.

Tämä kirjoitti: ”hui, kuin tulee aina inhottava olo, kuin luet kaikki nämä. kuka tuolla Petroskoista tarvitse teidän fasistista kieltä.”

Ja jotta lukija saisi paremman käsityksen Koiran paskan ajattelusta, on vielä lisättävä pätkä kirjeestä sanasta sanaan lainattua tekstiä:

”likainen kirjoitus Petroskoista, eikö ole häpeä taas haukkua Venäjää ja venäläisiä, kuin suomen fasisti kävi Venäjällä ja juuri nyt Perroskoissa. Teidän suomessa myäs tiet on kuoppaiset, ihmiset käyhät, koiria jopa myrkkyttävät, kauppajonossa suom.juoppo haisee.”

Ja niin edelleen, niin jatkui miehelle osoitettu palaute. Neljänkymmenen vuoden toimittajauran aikana mies oli saanut monenlaista palautetta. Hänet oli uhattu tappaa, pahoinpidellä ja haastaa oikeuteen. Hänet oli haukuttu kokoomuslaiseksi ja kommunistiksi, kepun käsikassaraksi ja sossujen suutelijaksi. Joskus hän oli ollut tietämätön, joskus tiennyt olevinaan liikaa.

Fasistiksi ja sadistiksi häntä ei kuitenkaan aiemmin oltu nimitelty. Niinpä mies päättikin ottaa nyt saamansa palautteen vakavasti ja kehystää kirjeen seinälleen. Siellä oli vielä tilaa, siellä sähköpääkeskuksen mittaritaulun alapuolella. Sieltä Viipurin linnan, Mannerheimin ja Lotta-Svärd –patsasta esittävien kuvien väliin mahtuisi tämäkin henkilökohtaisen historian kunniamerkki.

Mutta vakavasti sanoen, mies oli iloinen saamastaan palautteesta. Hän oli löytänyt jälleen yhden uskollisen lukijan jota hän ei unohtaisi. Koiran paskalla tulisi aina olemaan sija miehen uran merkkipylväiden joukossa.

Ja lopuksi, eihän Koiran paska ihan väärässä ollut suomalaisia arvioidessaan:

”teillä virolaiset rakentaa ja tohmajärveläinen käy tankkamassa Venäjällä ja juopotelle Sortavalassa. Jo 30 vuotta juoo, kuin hevonen, jopa murhaa naisia. inhoamme teidän peräkyliä, jossa lihavat ja likaiset suom.ajaavat ruosuneilla autoilla, eivät kuuleet mitään korkeasta kultturista, eivät käy teatterissa, eikä ole mitään tapahtumia.”

Pentti Väistö

odottaa Karjalan päämiehen yhteydenottoa

Mies on Petroskoissa. Hän pitää Karjalan tasavallan nuhruisesta pääkaupungista. Tästä Äänisen (Onego) rannalla olevasta kaupungista  pitäminen tuntuu monista vaikealta.

Mies rakastaa kaupunkeja jotka eivät ole liian valmiita ja joissa ongelmia riittää. Petroskoin kadut ovat kuoppaisia, puistot ajoittain pusikoituneita, ja julkisen liikenteen välineet vapisevia.

”Kaikki järjestyksessä” –kaupungit ovat tylsiä. Niillä ja niiden asukkailla on kullattu pinta, mutta kultaista pintaa ei saa raaputtaa. Totuus on sen alla.

Tässä kaupungissa miehet lontustavat paksupohjaisissa kengissä, ja naiset sipsuttavat piikkikoroillaan. Täällä vanhat ladat ja uudet maasturimersut kiertävät samaa liikenneympyrää ja vanha kuorma-auto jumittuu tielle renkaan puhjettua.

Mies tietää joskus saavansa tarpeekseen tästä kaikesta, mutta hylkäämisen aika ei ole vielä. Petroskoissa on sellaista elämän tunnetta, avoimuutta, umpikujia ja ympäristöä joista mies pitää.

Juuri nyt mies istuu hotellihuoneessaan jonka ikkunat aukeavat jään ja lumen peittämälle Ääniselle. Hän ottaa ikkunasta valokuvan järven suuntaan ja liittää sen jo 12 vuotta valmisteilla valmisteilla olleeseen kuvakokoelmaan nimeltä ”Näkymä hotellihuoneemme ikkunasta”.

Kuvia on satoja. Milloin ikkunasta näkyy hotellin takapihan roskalaatikkoja tonkiva pultsari, milloin niiden kansien päällä on lauma kissoja tai parvi variksia. Joskus ikkunat aukeavat siniselle valtamerelle ja uskomattomin värein loistaviin auringonlaskuihin, joskus vilkkaudessaan ja melullaan valvottavalle pääkadulle.

Tämä hotelli, Onego Palace, on miehelle ja naiselle uusi kokemus, matkakuumeen aiheuttaja. He ovat kerran aiemmin käyneet sen hieman kolkossa aulassa kyselemässä huonehintoja. Heihin suhtauduttiin kohteliaan ystävällisesti, miutta päätäväisen kieltävästi, heidän tiedusteltua saako huoneeseen viedä koiran.

Ensimmäinen kokemus heillä on hotellista sen vuosien takaisesta rakennusvaiheesta. Silloin mies ja nainen kirjoittivat artikkelia uudesta hotellista ja haastattelivat rakennustyömaan johtavaa mestaria.

He näkivät kuinka ripeästi rakentaminen eteni. Avajaisten piti olla vuoden kuluttua. Lopulta ne pidettiin kolmen vuoden päästä, sillä rakennuttajalla, moskovalaisella oligarkilla, tuli väliin tärkeämpiä bisneksiä ja hotellin työt pistettiin pakettiin.

“Rahan pesua alusta loppuun”, sanoo muusikko ja vihainen mies Santtu Karhu katsellessaan miehen ikkunasta ottamaa kuvaa facebookissa.

Onego Palacea rakensivat Montenegrosta tuodut rakennusmiehet. Mies kysyi ihmeissään mestarilta, miksi. Kai nyt Venäjälläkin miehiä riittää? Mestari vastasi tähän, että riittääpä kyllä, mutta kun niille  antaa ensimmäisen tilin, ne häipyvät ja työt seisovat, kunnes rahat on ryypätty.

Nyt Onego Palace on valmis. Mies ja nainen pääsevät sen double comfort –huoneeseen kolmeksi yöksi. Yleensä he suosivat kolme kertaa, tai puolet halvempia hotelleja, mutta nyt heillä on sponsori, kuten täällä sanotaan.

Tänään miestä ja naista haastatellaan kaupallisen Nika Plus tv-yhtiön kaksikieliseen (suomi/venäjä) ohjelmaan heidän Euroopan matkoistaan sekä siitä miten Venäjää käsitellään suomalaisessa lehdistössä.

Sen jälkeen he aloittavat muutaman päivän kestävän kurssin Petroskoin suomenkielisille toimittajille. Mies on jännittynyt tästä uudesta aluevaltauksesta.

Mahdollisiin heikkouksiinsa opettajana hän on kuitenkin päättänyt suhtautua lempeästi. ”Ne opettavat, jotka eivät itse osaa”, kuuluu vanha journalistinen sanonta.

Pentti Väistö

katselee jäistä Äänisen pintaa